sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Uusia tuulia

Olen (jälleen kerran) kääntänyt sivua eteenpäin - tai taaksepäin, miten sen nyt ottaa. Nyt, kun ei enää ole tarvetta purkaa mieltäni sairastamisen osalta (takana vuosi suhteellisen kivutonta elämää, ihan mieletöntä!!), päätin palata bloggaajana siihen, mistä lähdinkin. Siihen, minkä osaan parhaiten. Niihin asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi.

En sano, että tämän blogin päivittäminen loppuu, mutta en voi myöskään luvata jatkavani - olettehan huomanneet, miten vähän kirjoitettavaa viime kuukausina on ollut.

Kiitos teille, jotka olette pysyneet matkassa mukana. Jos yksikin lukija on saanut tästä helpotusta omaan elämäänsä vaikkapa vertaistuen muodossa, olen onnistunut!

Mutta niin, nykyistä ihanaa elämääni voitte niin halutessanne seurata TÄÄLLÄ.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Kultaharkot ja herkkusienet

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, vaikeudet vahvistaa ja niiden myötä huomaa, ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. Mulla meni kuukausia, reilusti yli vuosi aika sumussa - välillä huonommin ja välillä vähän vähemmän huonommin. En yksinkertaisesti jaksanut ylläpitää sosiaalista elämää, sillä arki oli yhtä taistelua ja pienetkin asiat vaativat suuria ponnistuksia. Nyt olen vihdoin ja viimein saanut kaivettua itseni ylös kuopasta, vaikka olenkin edelleen yltäpäältä multainen. Olen alkanut taas lämmittelemään välejä muihin ihmisiin ja kuromaan kiinni välimatkaa.

Ensinnäkin, olen saanut huomata, että moni vanha ystävä on entinen ystävä. En syytä heitä siitä, onhan tässä ollut pitkä radiohiljaisuus jolloin en ole ollut jakamassa toisen iloja ja suruja, suuria ja pieniä hekiä. En ole edes jaksannut liiemmin kysellä kuulumisia tai vastata niitä kysyttäessä, ja facebookin tykkäysnappiakin olen painanut aika heikosti. Olen kieltäytynyt kutsuista milloin milläkin tekosyyllä, sillä jostain syystä syy "en jaksa" ei ole riittävän hyvä syy edes sairaan ihmisen suusta kuultuna. Jostain syystä mulla ei ole oikein edes ikävä, heidän menetyksensä.

Sitten on ne, jotka kyllä yrittivät, mutta taisivat kyllästyä, kun jaxuhalit eivät parantaneetkaan mua. Yksi toisensa jälkeen he lakkasivat näkemästä ja kuulemasta ja siirsivät ällöihkupihkusiirappisokerihunaja-hinkkipinkkisydämensä toisiin keskusteluihin. Heitä mulla on ikävä, vaikka he eivät olekaan sittemmin vaivautuneet edes kysymään kuulumisia tältä toivottomalta tapaukselta - tyhmää, eikö? Vaikutan katkeralta, eikö?

Mutta, sitten on vielä ne ihan oikeat huipputyypit, ne todelliset pekonipallerot, herkkusienet ja kultaharkot jotka eivät menneet minnekään vaan joita jopa tuli muutamia lisääkin (ajatella, hyppäsivät suoraan tämän kaiken keskelle, mielenvikaista!) Ne, jotka eivät kiskoneet herneitä ainakaan henkitorveen saakka, koska en jaksanut pitää yhteyttä, eivätkä myöskään tuputtaneet tukeaan tukahduttavasti - he vain olivat. Tiesivät kai, että kaipaan entistä enemmän omaa rauhaa ja tietoisesti antoivat sitä, tai olivat vain niin kiireisiä kukin omalla tahollaan etteivät enempään yhteydenpitoon ehtineet, tai sitten he eivät uskaltaneet tehdä mitään mihinkään suuntaan koska tiesivät, millainen olen ärsytettynä - yhtä kaikki, tiesin (melkein) koko ajan heidän olevan ihan vieressä valmiina kuuntelemaan, auttamaan ja ottamaan vaikka ne kiukutkin vastaan ja puhumaan järkeä. Siinä he olivat, ja ovat edelleen, hyväksyvät mut kaikkine taisteluarpineni. Ja voin kertoa, että olen onnellinen, kun voin taas olla läsnä, jakamassa iloja ja suruja, suuria ja pieniä hetkiä heidän elämässään. 

torstai 6. helmikuuta 2014

Pienen valokuvaajan salaotokset




Viime kerralla kameraa tyhjentäessäni huomasin pari outoa kuvaa. Minä en niitä ottanut, eikä mies, joten vaihtoehtoja oli vain yksi - E, joka räpsytteli kameran salamavaloa huoneessaan eräänä iltana! Kuvissa näkyy E:n lempilelut, kirkkaimpana tähtenä tytön tämän hetkinen suosikki, "papan ostama valkoinen auto".

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kuivaksiopettelua



Emme ole pitäneet mitään kiirettä E:n kuivaksiopettelun kanssa, sillä uskon että se tapahtuu kyllä sitten kun E on siihen valmis, enkä halua painostaa vaikka päiväkoti onkin asian tiimoilta vähän hengittänyt niskaan viime aikoina. Ei sinne pottaankaan mitään tule, jos ei lapsi halua sinne mitään tehdä.

Joululomalla E vihdoin innostui pottaan pissaamisesta. Jokaisesta onnistuneesta kerrasta sai palkinnoksi tarran, ja äkkiäkös niitä olikin kymmenen tarraa, joilla tyttö sai hartaasti toivomansa Salama- ja Martti-duploautot. Eikä mennyt kauaa, kun toiset kymmenen tarraa oli kasassa, ja E sai "käyttää" ne Hoploppiin. Sittemmin tarroja on tullut toistakymmentä, eikä niitä enää muisteta edes joka kerralla antaa/ pyytää. 

Eilen E ilmoitti, ettei käytä enää ikinä vaippaa, ja oli aivan onnesta soikeana, kun mentiin pikkuhousuostoksille. Eikä muuten ole sen koommin liiemmin vaippaa pitänyt, paitsi (onneksi) yöllä. Huh, miten tuosta tytöstä tulikaan yhtäkkiä noin iso?

tiistai 21. tammikuuta 2014

Operaatio Nukku-Matti

On varmaan tullut mainittua kerran jos toisenkin, että uniongelmia on ollut melkoisen paljon viime vuosina. Sinänsä toki ymmärrettävää, kun kiusana on ollut kovia kipuja, masennusta ja muuta yhtä mukavaa, mutta uniongelmia oli jo ennen niitä. Ja niiden jälkeen. 

Ja niitä uniongelmia on erilaatuisia, jottei vaan kävis elämä liian helpoksi: 
1) Nukahtaminen kestää kauan, aivan tolkuttoman kauan! Kevyesti voi mennä 2-3 tuntia, kun pyörin ja koitan saada unenpäästä kiinni. Kun lopulta nukahdan, en herää vaikka ydinpommi räjähtäisi tyynyn vieressä. 
2) Nukahdan nopeasti, mutta herään pian. Nukahdan. Herään. Nukahdan. Herään. Nukahdan. Herään. Jne. Yön aikana saan oikeasti nukuttua ehkä pari tuntia. 
3) Nukahdan nopeasti ja nukun koko yön mukamas hyvin, mutta aamulla tuntuu etten olisi nukkunut silmänräpäystäkään. Viime syksynä mä kärsin tästä pidemmän aikaa ja se johti siihen, etten lopulta muistanut enää melkein nimeänikään.

Melatoniini hieman tasoittaa nukkumista, mutta ei yksinään poista koko ongelmaa. Siispä eilen kävi tieni lääkärin pakeille puhumaan nukkumisesta, koska nyt on mielestäni hyvä hetki paneutua siihen kun akuutimmat ongelmat on saatu raivattua pois alta. 

Mainittakoon vielä tässä välissä, että olen idiootti joka paikkaa univajetta tankkaamalla kahvia ja polttamalla tupakkaa, eli en ole mikään ihan puhdas pulmunen asian suhteen kuitenkaan (MUTTA uniongelmat ovat aina olleet samaa tasoa riippumatta siitä, juonko 1 vai 11 kupillista kahvia päivän aikana). Yritän sitkeästi taistella Moccamasterin sulosointuja vastaan ja juoda vain kolme kupillista päivässä ja vain aamupäivän aikana, mutta voin kertoa että tiukkaa tekee, kun tuo nestemäinen kulta on ainoa, mikä saa silmät pysymään auki yli kolme minuuttia!

Uskon, että omien huonojen tapojeni lisäksi nenälläni on jotain tekemistä asian kanssa, sillä en ole koskaan kyennyt hengittämään sen kautta normaalisti - ja vika kulkee suvussa, kuten myös uniongelmat. Olisi vähintäänkin loogista, että hengitän yön aikana nenän kautta, eikä aivot saa tarpeeksi happea, ja olisin sen takia aina niin kamalan väsynyt niiden "hyvinnukuttujen" öidenkin jälkeen. Mutta koska en kuulemma kuorsaa, lääkäri ei ainakaan toistaiseksi tukenut teoriaani.

Lääkärin kanssa päädyttiin siihen, että pidän kuukauden ajan unipäiväkirjaa - en siis kirjoita muistiin sitä, minkävärisistä virtahevoista näen milloinkin unta, vaan iltarutiineista, nukahtamisesta, unenlaadusta, jne. Äiti-ihmisen unikoulu siis tiedossa! Ruiskuttelen nenäsuihketta suloiseen sukunenääni aamuin illoin ja pysyn tiukkana kahvin suhteen ja vaihdan vihreän Smartin sähkötupakkaan. Kuukauden päästä sitten lääkärin kanssa palataan asiaan, katsotaan onko edistystä tapahtunut, onko unitottumuksissa jotain parannettavaa, vai olisiko jo aika perusteellisemmille tutkimuksille.

Ei se tupakoinnin lopettaminen mitään, se on vain tyhmä pinttynyt tapariippuvuus josta muutenkin haluan eroon, mutta kahvi. Apua. Meillä on töissä niiiiin hyvää kahvia, että itken varmaan jatkossa itseni uneen joka ilta, kun en saa juoda sitä niin paljon kuin haluaisin!

maanantai 20. tammikuuta 2014

Ihan itte


Niin hienosti E puki tänään housut ihan itse - ensimmäistä kertaa mun nähden - ja ilman tappelua, etten millään hennonnut sanoa, että nyt meni väärin päin!

Minä olen ihana

Senkin uhalla, että joku jälleen leimaa minut ylimieliseksi, ylistän nyt itseäni kokonaisen postauksen verran. Huonoista puolistanikin saisi kirjoitettua ainakin kilometrin mittaisen tekstin, mutta nyt haluan keskittyä vain siihen, mikä minussa on hyvää, sillä liian usein tulee itsessäänkin nähtyä vain niitä huonoja puolia.


Olen kaunis. En ehkä kaikkien mielestä, en vastaa yleistä kauneusihannetta ja saisin painaa vieläkin enemmän, mutta kelpaan itselleni. Ja kun kelpaan itselleni, kelpaan muillekin. Mulla on kauniit silmät, symppis sukunenä ja ihanat aidosti punertavat hiukset. 


Olen ystävällinen, mukava, epäitsekäs ja kohtelias. Pyrin ottamaan kaikki huomioon. Tarjoan aina apua, kun huomaan jonkun sitä tarvitsevan. Olen maailman tappiin saakka uskollinen niille, jotka lasken ystävikseni, ja puolustan heitä vaikka koko muuta maailmaa vastaan. Olen hyvä äiti ja hyvä vaimo.

Olen useimmiten hyväntuulinen ja näen kaikessa jotain hyvää. Osaan ajatella asioita monesta eri näkökulmasta, ja olen kärsivällinen, rauhallinen ja ymmärtäväinen.


Olen avoin, yllätyksellinen, rehellinen ja suorapuheinen - mutta valitsen sanani tarkkaan ja pyrin muotoilemaan mielipiteeni niin, ettei se loukkaa toista. Olen itsevarma ja sinut itseni - myös niiden huonojen puolieni - kanssa. Olen jännittävä.

Olen fiksu. Olen vahva, selviytyjäluonne, sitkeä ja sinnikäs. En anna kenenkään kävellä ylitseni. Olen määrätietoinen. Mulla on selkeät tavoitteet, ja pyrin hitaasti mutta varmasti niitä kohti.


Olen luova, ja aika kätevä käsistäni.

Olen rento. En jaksa stressata turhasta tai nipottaa pienestä, annan asioiden sujua omalla painollaan turhia hötkyilemättä. 


Osaan kuunnella itseäni, ja luottaa vaistooni.

Olen nöyrä ja vaatimaton, pidän jalat visusti maassa. Mutta olen myöskin ylpeä siitä, millainen olen, enkä epäröi näyttää sitä. 


Olen kaunis, ihana ja pirun hyvä tyyppi, ja haastan kaikki muutkin ylistämään itseään!